Lammi 50-luvulla

Olen tyypillinen suurten ikäluokkien edustaja eli maalta kotoisin ja kaupunkiin muuttanut. Kohta 60 vuotta olen asunut useassa osoitteessa Helsingin vanhassa kantakaupungissa. Kaikki opiskelu- ja työpaikat ovat olleet kävelyetäisyydellä kotoa, mikä ei ole kovinkaan tavallista laajalla pääkaupunkiseudulla. Syy tällaisiin valintoihin on mielestäni ilmeinen: totuin keskustassa asumiseen jo lapsena Kataloilla.

Nykyistä Kataloisten kylää tuntevia tämä saattaa ihmetyttää. Onhan siellä tosin muutama talo lähekkäin mutta palveluja ei minkäänlaisia, ei edes lähtevän postin laatikkoa. Tunnen tilanteen hyvin, Kippamäen pitkäaikaisena mökkiläisenä. Mutta 50-luvulla oli toisin.

Muistikuvani alkavat noin vuodesta 1950. Perhe asui Kataloilla vuoteen 1955 asti, jolloin muutimme kirkonkylään isäni Veikko Lemolan rakennuttamaan liiketaloon. Isä kuitenkin kuoli samana syksynä ja asuimme muutamia vuosia kahdessa paikassa. Viikonloput ja lomat olimme Kataloilla, jossa veljeni aloitti koulunkin mummon hoivissa. Uusi talo kirkolle valmistui 1962, minkä jälkeen Kataloilla käytiin vain sukulaisissa, kunnes mökkiläisaika alkoi 70-luvun loppupuolella.

Kauppaa, palveluita ja teollisuutta

Asuimme Kataloistentien ja Kippamäen kulmassa – tiet tosin saivat nimet vasta paljon myöhemmin. Silloin sanottiin, että talo oli Osuuskauppaa vastapäätä. Lammin Osuuskaupan Kataloisten myymälä oli aivan tiessä kiinni, harjakattoinen puutalo, jonka oikealla puolella oli pitkä matalampi varastosiipi. Kylän toinen kauppa Sydän-Häme oli 150 metrin päässä. Kaupan pääkilpailijat olivat tuolloin SOK ja OTK, molemmat osuuskauppoja mutta ideologisesti eri taustaisia: SOK oli maanviljelijäväestön, OTK työväenliikkeen perustama. Melkein kaikissa kylissä oli molemmat myymälät, mikä ei voinut olla kovin kannattavaa edes tuon ajan väkirikkaissa yhteisöissä.

Kylässä oli myös kahvila, Sydän-Hämeen viereisessä talossa. En muista koskaan nauttineeni siellä mitään, mutta minut lähetettiin sinne toisinaan asialle sunnuntaisin. Yhteiskunnan aikataulu oli nimittäin selkeä ja tiukka: kaupat olivat auki klo 8–17, lauantaisin 8–13, pyhäpäivä oli lepopäivä. Jos jotain unohtui, vain hyvin elintärkeää ostosta kehtasi yrittää "sisänkautta" eli kolkuttelemalla Osuuskaupan takapihalla kaupanhoitajan ovea. Mutta kahvilasta sai ostaa tilkan kermaa tai pullaa yllätysvieraalle. Minulle tärkein oli pastillirasia, jonka sain ostaa vaivanpalkaksi. Vuonna 1951 tai -52 löysin askista lipukkeen, joita tietyn määrän keräämällä olisi päässyt olympialaisiin! Sellaiselle karkkivuorelle ei kuitenkaan löytynyt vanhempien sponsorointia. Kahvilassa näytti minusta istuvan pelkästään miehiä ja pöydillä oli ruskeita pilsneripulloja. Omia eväitä oli ehkä mukana...

Muita tarpeellisia palveluja kylässä oli useita. Lähimpänä oli parturi-kampaamo, nimittäin meillä kotona. Äitini Martta Lemola oli valmistunut alalle perinteiseen tapaan oppisopimuksella, työskentelemällä turenkilaisessa liikkeessä. Yksi talomme huone oli työtilana kuivaajineen ja muine välineineen. Tärkeä varuste oli valkoiseksi maalattu lauta, joka laitettiin työtuolin käsinojien varaan lapsiasiakkaita varten.

Suutari oli aivan välttämätön aikana, jolloin kengistä oli pidettävä hyvää huolta. Suutari Ratasantin yhden huoneen liike- ja kotimökki sijaitsi talon päässä meiltä. Siellä kengät paikattiin, pohjattiin ja tarvittaessa venytettiin. En ollut koskaan kuullut suutarille muuta nimeä kuin erikoinen Ratasantti. Nolotti, kun aikuisena luin jotain Lammin historiaa käsittelevää tekstiä, jossa mainittiin Antti Ratas Kataloilta… kuka kumma?

Joskus tarvittiin uusia vaatteita, vaikka kierrätys oli vielä elämäntapa eikä muotia. Vastapäisestä kaupasta sai pienten lasten kerrastoja, laamapaitoja ja puuvillaisia sukkia, litteisiin pahvilaatikkoihin pakattuna. Lisäksi oli muutamia erilaisia kangaspakkoja, tärkeimpänä varmaan raidallinen flanelli, josta tehtiin ainakin yöpukuja ja miesten alusvaatteita. Melkein kaikki teetettiin ompelijalla, ellei oma taito riittänyt liinavaatteita pitemmälle – ne tietysti tehtiin kotona. Alkuvuosina ompelija, muistaakseni Puoliväliltä, tuli meille kotiin, mittasi, sovitti ja käsittääkseni ompelikin meillä ainakin osaksi, olihan joka kodissa poljettava ompelukone. Mallit valittiin hänen tuomistaan mallilehdistä, joiden selailu oli suurta huvia. Meille lapsille ommeltiin kaikki, koltuista takkeihin ja hattuihin. Koulun aloitin hienossa kalanruotokuvioisessa takissa, jonka kangas oli isän vanhasta ulsterista.

Kylässä oli myös rakennus- ja elintarviketeollisuutta. Sadan metrin päässä meiltä sijaitsi tiilitehdas ja sementtivalimo, vähän pitemmällä toiseen suuntaan mylly. Myllyyn ei meiltä ollut asiaa, mutta sukulaiset siellä kävivät hevosella Tuuloksesta saakka. Tiilitehdas näkyi ja näkyy osittain vieläkin koko kylässä: melkein kaikissa taloissa oli tiilikatto, ulkorakennuksia myöten. Yksi katto ja sementtinen vesisäiliö löytyy mökkitontiltani edelleen.

Sivistystä, viestintää ja julkista liikennettä⁠⁠⁠⁠⁠⁠⁠

Kansakouluun oli meiltä pari sataa metriä. Koulu rytmitti kylän arkipäiviä, sillä koululaiset hoitivat kotimatkalla myös perheen kauppa- ja postiasioita.

Kylän postitoimisto oli Osuuskaupassa. Tiskin takana sijaitsevassa välikössä oli hyllykkö, jokaiselle taloudelle oma väli. Sieltä posti annettiin hakijalle. Me näimme ikkunasta, milloin postinkuljettaja Katajisto saapui polkupyörällään, joten ei tarvinnut käydä turhaan kyselemässä. En ole selvittänyt, toimiko postin yhteydessä myös Postipankki, mutta todennäköisesti. Miten muuten olisi toimitettu hiljattain alkaneet kansaneläkkeet ja lapsilisät?

Viestintää hoiti postin lisäksi puhelinkeskus, meidän talon vieressä. Keskuksen hoitaja, Rautakosken täti, soitti toisinaan numeroomme 14 ja pyysi äidiltä minua tai sisartani apuun, sillä hän ei juuri voinut poistua keskuspöydän läheltä. Sisareni toimitti pieniä kauppa-asioita, mutta minä numerot jo tuntevana sain jonkun kerran hoitaa keskusta. Osasin sanoa " keskus" ja " yhdistän" – ja yhdistää myös.

Tärkeä, ehkä tärkein osa viestintää on jo pitkään puuttunut Kataloilta. Se, joka hoitui itsestään paikoissa, joissa kaikki asioivat, kuten kaupoissa. Siellä nähtiin joku tuntematon, jolta itseltään ei kysytty mitään – ainakaan Hämeessä – mutta jonka poistuttua muut asiakkaat keskenään piankin selvittivät, kenestä oli kysymys. Opittiin tuntemaan ihmiset ja tietämään kylän asiat. Kun 70-luvulla kerroimme kaupassa mökkimme pihassa olleesta käärmeestä, siitä kohta kyselivät kaikki, joiden kanssa joutui puheisiin. Ehkä some hoitaa tällaiset asiat nykyisin.

Kylästä löytyi kaikenlaista tarpeellista, mutta ei siinä kyllin: sieltä pääsi sujuvasti muuallekin. Talomme edestä kulki bussi Helsinkiin ja takaisin kerran päivässä ja Hämeenlinnaan pari kertaa, kirkolle tietysti myös. Yhtä lähellä julkisen liikenteen pysäkkiä en ole myöhemmin asunutkaan!

Koulu, kylän sydän⁠⁠⁠⁠⁠⁠⁠

Kansakouluun oli meiltä parisataa metriä. Isäni kouluajoista tilanne oli huonontunut, sillä vanha koulu sijaitsi naapuritontilla. Siitä oli jäljellä pieni aitta tien vieressä, navetta ja pitkä käymälärakennus meidän ulkorakennuksemme toisella puolella. Sen reikäriviä koululaiset myös käyttivät tarvittaessa, ennen pitkää kotimatkaa. Evääksi saattoi kuulemma syksyisin varastaa meidän omenoita, puita kun oli pihassa monta.

Koulu ja koululaiset toivat kylään paljon elämää. Työpaikkojakin: kolme opettajaa, joista yhdellä näin jonakin Vappuna valkoisen lakin. Keittäjä hoiti koululaisille päivittäisen vellin tai keiton. Terveyttä hoidettiin: kunnanlääkäri kävi tutkimassa koulun aloittajat ja terveydenhoitaja rokottamassa. Alaluokkien opettaja Laiho annosteli isosta pullosta jokaiselle lusikallisen terveellistä mutta pahaa kalanmaksaöljyä, en muista oliko päivittäin vai viikoittain. Oli koko perheelle tarkoitetut joulu-, kevät- ja äitienpäiväjuhlat. Koulun jälkeen lapset vaelsivat kauppa- ja postiasioille sekä viettivät keskenään vähän vapaa-aikaa kaupan – ja meidän talon – edessä. Muutama kaveri saattoi jäädä meille leikkimään tai lähdettiin heitä saattamaan.

Koululla oli myös kirjasto, avoinna sunnuntaisin. Minusta tuli kuitenkin ahkera kirjastonkäyttäjä vasta myöhemmin. Meillä oli jonkin verran kirjoja kotona, pari metriä pienessä kirjakaapissa. Oli joitakin lastenkirjoja, Haavion Iloinen eläinkirja erityisen mukava. Opin lukemaan viisivuotiaana ja sen jälkeen luin kaikkea hyllyistä löytyvää sekalaista aikuisten kirjallisuutta, sekä romaaneja että muutamia tietokirjoja, useat moneen kertaan. Kollaa kestää tosin jäi kesken ja on vieläkin. Yksi suosikeista oli Agapetuksen Muuan sulhasmies, josta oli täksi kesäksi tehty onnistunut näytelmä Kataloisten kesäjuhliin. 

Lukuinto oli silloin yleistä, koska muu päivittäisviihde puuttui. Televisiota ei ollut, radiossa oli muutama mielkuvitusta ruokkiva ohjelma viikossa. Meillä radiosta kyllä kuunneltiin kaikenlaista, ei pelkästään jumalanpalveluksia ja säätiedotuksia, niin kuin olen kuullut monessa kodissa olleen tapana.

Liikennettä⁠⁠⁠⁠⁠⁠⁠

Keskustassa kävivät kaikki – ja me siellä asuvat näimme kaikki kävijät. Talomme oli todellisessa liikenteen solmukohdassa, sillä tuolloin kuljettiin Kippamäen eikä nykyisen Poikmetsäntien kautta. Enimmäkseen oli jalkamiehiä kuten koululaiset, monet talvisin suksilla. Potkukelkka oli sekä lasten että aikuisten käytössä, siinä tavarat kulkivat mukavasti. Hevosmiehillä oli yleensä työkärryt tai -reki, pienempiä ajokaluja näki harvoin. Hevosten parkkipaikat eli kuopalle pureskellut hevospuomit sijaitsivat kauppojen sivuilla ja myllyllä.

Polkupyörätelineitä oli kauppojen edessä, mutta pyöriä näki suhteellisen vähän, koulunuorisolla ei ollenkaan. Pyörät olivat työmatkoja ja asioiden hoitoa varten. Muistan muutamat pyörällä metsätöistä palaavat väsyneen näköiset miehet reppuineen, kirveineen ja pokasahoineen. Yksi tärkeimmistä pyörällä hoidettavista asioista oli tietenkin iltamissa käynti.

Linjureiden lisäksi näki päivittäin maitoauton hakemassa Laurilan ja Äijälän maitolaitureilta tonkkia, jotka oli viety sinne kottikärryillä. Myös niin sanottu seka-auto oli vielä tarvittaessa käytössä. Siinä oli lyhyt lava ja sen isoon koppiin mahtui kymmenkunta henkeä. Muistan, että menimme sillä jonkun kerran kirkkoon.

Autoja oli 1950 tilastojen mukaan noin 60 000, joista puolet kuorma-autoja. Nykyisin autoja on yli viisi miljoonaa, suurin osa henkilöautoja. Autojen määrä lisääntyi kovaa vauhtia, mutta 50-luvun alkupuolella niitä näki vielä selvästi vähemmän kuin hevospelejä. Kataloisten keskustassa muistan olleen vain yhden henkilöauton, Osuuskaupan myymälänhoitaja Rännilällä. Mutta meillä oli kuorma-auto. Isäni Veikko Lemola oli yrittäjä, käynyt sodan jälkeen Liikemiesten Kauppaopiston Helsingissä ja perustanut kirkolle Laatu-Aitta nimisen huonekaluliikkeen. Kuorma-auto oli välttämätön tavaran hakemiseen ja kuljettamiseen asiakkaille. Mainiosti Morris Commerin koppiin myös mahtuivat isä, äiti ja kaksi pikkutyttöä kun käytiin kylässä, kerran äidin kotipitäjässä Kontiolahdella saakka.

Lisää palveluita⁠⁠⁠⁠⁠⁠⁠

Isä oli aito yrittäjätyyppi, joka oman liikkeen lisäksi toimi henkivakuutusyhtiön ja lehtiyhtiöiden asiamiehenä. Kyläläiset saattoivat siis hankkia henkivakuutuksen ja tilata lehtensä meiltä. Lehtihommasta oli perheelle paljon iloa, sillä meille tuli Helsingin Sanomat, Seura, Apu, Kotiliesi ja vieläpä Aku Ankka ilmestymisensä alusta saakka. Olisipa ollut kaukaa viisas ja säästänyt sen ensimmäisiä vuosikertoja, nykyisin keräilyhinnoin myytäväksi...

Kotonaan saattoi tuolloin kohdata yritystoimintaa, jota ulkopuolinen ei nykyään näe missään – ja harva haluaisikaan. Kun teuraseläinten aika koitti, teurastaja tuli paikalle. Elintarvikepulan aikana lehmää tai sikaa pidettiin pienissäkin paikoissa, niin meilläkin. Muistan ihan 50-luvun alusta kummankin ruhon roikkumassa pihamme autotallin oviaukossa. Eläimille menettely oli varmasti parempi kuin pitkät matkat teurastamon autossa. Kotiin voi myös tilata hierojan ja saunaan kupparin. Kuppauksen terveyttä edistävään vaikutukseen uskoivat ainakin mummo ja äiti. Kiertäviä laukkukauppiaita kävi vielä joskus, ainakin harjoja muistan ostetun.

Maataloutta⁠⁠⁠⁠⁠⁠⁠

Vaikka kotimme ei ollut maatila, pääsimme tekemisiin maa-ja karjatalouden kanssa. Keskustassa sijaitsee edelleen kaksi maatilaa, Laurila ja Äijälä. Tonttimme takana ollut Äijälän haka oli meille Korkeasaarta vastaava ihana paikka, koska siellä laidunsi paijattavana lampaita ja vasikoita tai hevosia, joilla myöhemmin yritin ratsastella. Äijälän navetassa saimme kesäisin toimia harva se iltalypsyavustajina opettaja Mäkisen poikien Jaakon ja Jukan kanssa. Osasimme hakea lehmät laitumelta, kiinnittää ne kytkyeen ja jopa laittaa lypsykoneet paikalleen. Vasikoille sai ehdottaa nimiä ja ihmetellä lehmien nimitauluista, että muutamat olivat meitä vanhempia. Tällainen leikinomainen suhde maatalouteen oli tietysti mahdollinen vain meille ulkopuolisille. Tilojen omilla lapsilla saattoi koulunkäynnin ohella olla oikeita velvollisuuksia töiden hoitamisessa.

Kotitarveviljelyä oli joka pihassa, koska puutarha oli vielä välttämättömyys, ei harrastus. Ei siis nurmikkoa vaan marjapensaita, perunaa, juureksia ja muita hyötykasveja. Kukkapenkki toki oli kaikilla

Huvielämää⁠⁠⁠⁠⁠⁠⁠

Kylän huvikeskus Seurantalo oli sopivasti kilometrin päässä keskustasta, lähellä mutta sen verran erillään, ettei ollut häiriöksi. Talo on nykyisin hienosti kunnostettu. Kunnossa se oli silloinkin ja kesäaikaan vilkkaassa käytössä. Tanssi-iltamia oli, jos ei viikoittain niin usein kuitenkin. Niihin ei meillä lapsilla ollut asiaa, mutta kylän varsinaisiin kesäjuhliin kyllä. Siellä olen nähnyt ensimmäisen näytelmäesitykseni. Oli myös Lähetysjuhlat, joissa myytiin Afrikassa asti tehtyjä esineitä. Osuuskauppajuhlissa saattoi esiintyä oikeita tähtiä: muistan esimerkiksi Pekka Lipposena tunnetun Oke Tuurin yleisöä naurattamassa. Ensimmäisen elokuvani Prinsessa Ruususen näin Seurantalolla ja kuulin elävää tanssimusiikkia, haitarilla esitettynä. Muuta livemusiikkia kuuli koulussa, siis laulua urkuharmoonin säestyksellä.

Epäilyttävät iltamamiehet⁠⁠⁠⁠⁠⁠⁠

Kylän keskustassa liikkui väkeä, mutta siivosti siellä yleensä käyttäydyttiin. Asukkaat oppivat taajaman tavoille: naapurit olivat lähellä eikä heitä häiritty - tai haluttu heidän kuulevan kaikkia asioita. Jos ilta-aikaan kuului meteliä, tieltä löytyi pullo tai jotain roskaa, tapahtuipa mitä tahansa erikoista, niin syyllisiksi epäiltiin "iltamamiehiä". Meillä oli aina kissoja kuten lähes kaikissa taloissa. Leikkaamattomina ne joskus lähtivät juoksuilleen ja meidän lasten mielestä iltamamiehet olivat ne vieneet. Vanhemmat myötäilivät vakavalla naamalla; iltamamiehetpä tietenkin!

Käydäänpäs kaupassa

Kaksi toimintoa oli jaettu kauppojen kesken: Osuuskaupassa oli Posti, maitoa sai vain Sydän-Hämeestä. Siis maitoa, piimää ja kermaa, kutakin omasta tonkassaan. Myymälänhoitaja annosteli tuotteen litranmitalla asiakkaan hinkkaan, kermaa tietysti desilitroittain. Tarkistin netistä, että sekä S- että K-ryhmillä on nykyisin noin 30 maito-nimistä tuotetta, valmistajan, rasvaprosentin, lehmärodun, laiduntyypin ynnä muun mukaan. Piimän suhteen oli tuolloinkin vaihtoehto: Salon mökistä myllyn kohdalta sai ostaa itsekirnuttua ihanaa piimää, jossa näkyi pieniä voihitusia. Maatiloilla juotiin kaupanmaidon sijasta lehmänmaitoa ja muutamilla muillakin perheillä oli maitotinki keskustan maataloista.

Kaupassa henkilökunta ja asiakkaat pysyivät omalla puolellaan tiskiä. Tarpeellisiä välineitä olivat vaaka ja punnukset, pakka makulatuuripaperia, rulla voipaperia, liimapaperiteline ja iso kassakone. Kauppias punnitsi tuotteet, laski hinnan vaa'an taulukon avulla ja kirjoitti sen makulatuuriarkin kulmaan, laski kaiken yhteen ja löi loppusumman koneeseen. Asiakas sai repäistyn laskelman sekä kassakuitin. Kuitit säästettiin visusti ja toimitettiin vuoden lopussa myymälään jäsenostopalautusta varten. Sähköinen kahvimylly oli ahkerassa käytössä, sillä kahvi oli paketeissa papuina. Joidenkin asiakkaiden mielestä oli kuitenkin parasta jauhaa kukin erä kotona omalla käsikäyttöisellä. Elintarvikkeiden lisäksi oli tarjolla pieni määrä kaikkea tarpeellista: astioita, kirjoitustarpeita, kortteja, rukkasia, työkaluja, ompelutarvikkeita ja aiemmin jo mainittua vaatetavaraakin.

Elettiin viimeisiä aikoja ennen muovia, tuota ihmeainetta, jonka partikkeleita nykyisin löytyy jo äidinmaidosta ja Etelämantereen lumesta. Lähes kaikki nykyään pakattuna myytävä oli irtotavaraa, joten paperia tarvittiin esimerkiksi leiville, makkaralle, kokonaiselle sillille, isosta palasta leikatulle juustolle, hiivalle ja voille sekä paperipusseja laarista lapioiduille jauhoille. Hernekeittoa ja nötköttiä sai metallitölkissä, siirappia pahvipurkissa ja limsaa lasipullossa. Tomaattia ja kurkkua oli tarjolla vain kesäisin, samoin jäätelöä, mutta sitä vain kirkonkylän kioskilta, sillä pakastimia ei kaupoissa ollut. Suurinta osaa nykykaupan nimikkeistä ja vaihtoehdoista ei ollut olemassakaan.

Tätä olisi helppoa joko surkutella tai vaihtoehtoisesti ylpeillä ihmisten vähään tyytymisellä. Mutta silloin jää huomiotta se, että ihminen ei näe tulevaisuuteen. Ei 50-luvulla tiedetty haikailla Koskenlaskijan erilaisia makuvivahteita saati surra kännykän ja netin puutetta. Aika oli päinvastoin optimistista nousukautta, uusia ja ihmeellisiä asioita tuli koko ajan. Sotaa ennen syntyneistä tuntui varmaan erityisen hyvältä, koska sodan aiheuttama pula-aika oli näyttänyt, että alaspäinkin voi mennä. Muutos oli todella nopeaa. 50-luvun alkuvuosina oli vielä säännöstelyä. Ainakin kahvin ostamiseen tarvittiin rahan lisäksi "kortti" eli ostolupa, käytännössä lipukkeita, joita kaupassa leikattiin tarvittava määrä. Vuosikymmenen lopulla hyllyt jo tulvivat uutuuksia, esimerkiksi Kelloggsin Corn Flakes oli oma suosikkini. Muutoksen nopeus vaikuttaa siihen, että eri-ikäisten muistot ovat erilaisia – minkä kyllä huomaa keskusteluissa kaksi vuotta nuoremman sisaren ja kuusi vuotta nuoremman veljen kanssa. Milloinkas kotiompelija lopettikaan ja alettiin ompeluttaa Heinosen tädillä parin kilometrin päässä, jonne muuten pyhäkoulukin muutti Markkulan jälkeen – vai olikos se toisin päin? Milloin puhelinkeskus siirtyi Rautakoskelta myllyn lähelle Virtalaan, milloin Sydän-Hämeen kaupanhoitaja, esperanton taitaja Lippahainen vaihtui? Aiheita riittää.

Näyteikkunoita, mainosvaloja ja pöhinää

Kaupoissa oli näyteikkunat ja niissä myös jotain näytteillä. Vasta 60-luvulla ruokatavarakauppojen ikkunat alettiin teipata umpeen eikä uudempiin rakennuksiin tehty näyteikkunoita ollenkaan. Somistukset eivät olleet kovin kunnianhimoisia, ehkä vain säilykepurkkeja pinossa. Mutta muutamana jouluna ilmestyi Osuuskaupan ikkunaan oikea sähköjuna, joka kiersi ympyrää pumpulista sommitellussa talvimaisemassa. Sitä piti juosta katsomaaan monta kertaa päivässä. Kaupan edessä oli joulukuusi, jonka värillisiä lamppuja voi ihastella meidän keittiönikkunasta.

Keskustoissa saattaa myös tapahtua jotain erikoista, ennalta arvaamatonta, nykykielellä ehkä pöhinäksi kutsuttua. Yhtenä kesäpäivänä raitti talomme edustalla oli mustanaan väkeä, sillä Kataloistentiellä järjestettiin ravikilpailut. Jonakin talvena taas hämmästyin, kun lähdin hiihtelemään talomme takana olevaan pieneen metsikköön ja se olikin täynnä kovia latuja ja pieniä puna- ja sinipäisiä puunappuloita: oli ollut sotaharjoitukset.

Mäkihyppyä, uintia ja kalastusta

Urheilua varten ei ollut erityisiä tiloja koulun kenttää lukuunottamatta. Siellä pelattiin ainakin 50-luvun lopussa kunnan puulaakipesäpalloa, meidän innokkaiden katsojien kannustamana. Hyppyrimäki sijaitsi Hervonjärven paikkeilla ja toinen, ehkä poikien itse rakentama mäellä Kataloistenjärven lähellä. Koululla oli latu, mutta yleensä ne tehtiin itse ja hankikantosella pääsi minne vain.

Kylän viihtyisyyteen vaikutti merkittävästi se, että Kataloistenjärvi oli vielä hyvässä kunnossa. Keskustasta vain kilometrin päässä oli mainio uimaranta, jossa kävivät nuoret ja vanhat. Järven saaret olivat rakentamattomia, joten niihin tehtiin perheen ja tuttujen kanssa retkiä, joissa yhdistyivät huvi ja hyöty: mattopyykin lomassa paistettiin makkaraa. Veneitä oli paljon ja kalaa oli meilläkin usein tarjolla, koska isotätini mies Aapeli Markkanen oli ahkera kalastaja kuten moni muukin kyläläinen. Keskustan palveluita tuskin saadaan takaisin mutta umpeenkasvava järvi voitaisiin ehkä pelastaa. Siinäpä tavoitetta kyläaktiiveille!

Kaupunki kuin kylä?

Mutta mitä yhteistä on asumisessa 50-luvun maalaiskylässä ja nykyisessä Helsingin kantakaupungissa – ja pienemmissäkin vanhoissa kaupunkikeskustoissa? Muutamia oleellisia asioita löytyy.

Helsinki on suuri, mutta jokainen siellä aikaa viettänyt huomaa pian, että sekin muodostuu "kylistä". Enkä nyt tarkoita lähiöitä, joista monet minun mielestäni muistuttavat ylikasvaneita kirkonkyliä. Vanha kantakaupunki jakaantuu kaupunginosiin, joista asukkaat liikkuvat työn, harrastusten ja erikoisostosten takia pitkällekin, mutta oma asuinympäristö tarjoaa päivittäiset palvelut, päiväkodit, alakoulut ja elintarvikeliikkeet. Helsingin kantakaupunkilainen tekee päivittäiset ruokaostoksensa pienissä kaupoissa, joissa henkilökunta tulee tutuksi ihan kuin ennen maalla. Sukulaislapset olivat 90-luvulla kanssani ostoksilla silloisessa lähikaupassani Kruununhaan Elannossa. Prisman vieressä Tampereella asuvat alakoululaiset saivat valtavan naurukohtauksen: "Onko näin pieniä kauppoja olemassa!"

Kantakaupungissa tulee myös mainiosti toimeen ilman autoa, koska paikasta toiseen pääsee joko kävellen tai julkisella liikenteellä – kuten Kataloilla ennen. Auton osto tuli minulle ja miehelleni ajankohtaiseksi vasta sitten, kun 80-luvulla huomasimme olevamme lähes ainoita bussimatkustajia Turengin jälkeen, ja pian linjat lakkautettiinkin. Auto on nyt mökillä välttämätön mutta seisoo talvet.

Kolmas yhtäläisyys liittyy omassa ympäristössä liikkumiseen, siihen miltä siellä näyttää ja tuntuu. Ja nyt mennään kylänraitin lisäksi metsään! Oleellinen osa entisen kylän arkipäivää olivat lähimetsät. Ne eivät olleet mitään korpia vaan silloista talousmetsää, joissa sekä korjattiin puita että laidunnettiin hevosia, lampaita ja vasikoita, lehmiäkin. Siellä kasvoi kullekin maastolle luontaista ja kaikenikäistä sekametsää sekä tietysti marjoja ja sieniä. Eläinten ja ihmisten liikkumisesta syntyi polkuja ja silloiset kevyet puunkorjuumenetelmät jättivät jälkeensä helppokulkuisia maantasaisia metsäteitä -erinomaisia sienipaikkoja muuten. Mahdolliset harvennusjätteet ilmeisesti tarvittiin polttopuuksi, sillä ne eivät metsänpohjaa peittäneet. Polkujen ja teiden verkosto ja niitä ympäröivän luonnon tunnistettavuus pysyivät samanlaisena vuodesta, jopa vuosikymmenestä toiseen. Niin kuin jokainen omissa lähimetsissään ennen kulkenut, voin edelleen mielessäni tehdä kierroksia: ensin pellolta ojan yli, vasemmalla vattuja, oikealla ketunpesä, polulla haaparouskuja, sen varrella mustikoita, puron jälkeen ylämäessä herkkutatteja, vasemmalla pieneltä suolta voi saada puoli litraa lakkoja..

Helsingin kantakaupungissa on rakennuksia jopa 200 vuodelta. Joukossa on moderneja, mutta useimmat kaikilta edeltäviltä tyylikausilta. Jokainen talo on erilainen sekä muodoltaan, väriltään että julkisivukoristeiltaan. Katutasossa on kaikenlaisia myymälöitä, monet vuosikymmeniä samalla paikalla sijainneita. Kun on muutaman kerran kulkenut jotain katua, sen tunnistaa jatkossakin. Aivan kuin Kataloisten vanhoissa lähimetsissä, liikkuminen on helppoa, mielenkiintoista ja tuntuu turvalliselta. Nykyinen metsänhoito tuottaa samanlaisia ympäristöjä kuin kerralla rakennetut modernit lähiöt: yksitoikkoisia ja jopa vähän pelottavia. Sekä nykyisissä yhden puulajin metsissä että lähiöissä olen eksynyt. - Metsänomistajille ja lähiörakentajille tiedoksi, että ymmärrän hyvin muutoksen välttämättömyyden, taloudellisen toiminnan on elettävä ajassa. Mutta nostalgia olkoon meille sallittua!